Syvään juurtunut arvottomuuden tunne

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu pelottavalta. Samaan aikaan se on välttämätöntä, koska minun on omalta osaltani päästettävä syöpäsairas isäni lähtemään ja jättämään maallinen kotinsa. Hän kysyy, kauanko tämä kärsimys kestää. En voi poistaa syöpää, mutta tunnistan, että voin katkaista tiettyjä säikeitä sielun tasolla – säikeitä jotka ovat liittäneet meitä yhteen ja joiden kuuluu katketa. Tiedostan myös, että ne eivät katkea ennen kuin niiden tuoma oppi on sisäistetty. Kirjoitan siis, jotta oppisin ja voisin vapauttaa hänet ja itseni tästä tunnetason lukosta.

Uskon, että me molemmat olemme taistelleet syvälle selkärankaan pesiytyneen arvottomuuden tunteen kanssa, ja tämä kulkee meidän dna:ssa. Arvottomuuden tunne on hankala ystävä, koska se kannustaa jättäytymään ulkopuolelle, piiloutumaan ja lakkaamaan yrittämästä. Arvottomuus ei myöskään parane, vaikka olisi rahaa, sosiaalisia suhteita, statusta tai materiaa – tällöin arvo on vain rakennettu kuori, joka peittää alleen arvottomuuden tunteesta kumpuavan tarpeen. Haluan katkaista tuon suvussa eteenpäin siirtyvän arvottomuuden tunteen. Mutta se on viheliäinen tunkeilija, joka on onnistunut soluttautumaan systeemiini niin tiukasti, etten tunnista kaikkia sen ilmenemismuotoja. Nyt olen kuitenkin alkanut jäädä niistä kiinni.

Arvottomuuden kokemus on näkynyt muun muassa niin, etten ole syönyt minulle määrättyjä lääkkeitä, koska en lopulta välitä niin paljon siitä, miten minulle käy. Yhä harvemmin olen avannut suuni ryhmässä, tai puolustanut ajatuksiani ja ideoitani, koska en ole jaksanut väitellä tai perustella näkökulmaani toisille. Ajatus ”onko se vaivan arvoista” on käynyt usein mielessä, ja se passivoi, etäännyttää ja eristää. Näin olen jatkanut arvottomuuden kierrettä ja antanut mallin siitä, että en ole arvokas. Ohitan, kun minut on ohitettu. Vetäydyn, koska minulta ollaan vetäydytty. Yrittäminen ja usko ovat vähentyneet.

En ole laittanut enää helposti itseäni täysillä peliin enkä haastanut itseäni, koska olen kokenut olevani niin monelle ihmiselle pettymys. Koen pettäneeni monet läheiseni, joten olen yrittänyt muuttaa itseäni paremmaksi, helpommaksi, sopeutuvammaksi, sietävämmäksi, vaatimattomammaksi. Pintapuolisesti olen onnistunut, mutta todellisuudessa kuitenkin rakentanut vain kuoren, jonka uskon niiden voivan sietää, jotka eivät minusta eroon pääse. Tällä tavoin olen etäännyttänyt itseni itsestäni sekä monesta läheisestä, ja myös käsitykseni merkityksestäni muille on vääristynyt. Kyseessä on tuhoisa polku, jolle en halua kulkea tai johdattaa lastani yhtään pidemmälle.

Olen monella tavalla varmasti haastava ja erikoinen ihminen, ja näitä samoja piirteitä oli isässänikin. Vaikeita ihmisiä kartetaan. Heidät on helpompi jättää ulkopuolelle, koska he osaavat olla rasittavia, raskaita ja kiusaannuttavia. Vaikeat ihmiset saavat toisinaan muut vaikeaan tilanteeseen, hämmentymään ja kohtaamaan kiusallisia asioita. Samoin sairauksia, menetyksiä ja toisen tuskaa kartetaan. Vaikeudet ja sairaudet halutaan menevän pois toiselta, jotta ne eivät tartu itseen. Eletään kuvitelmassa, että asiat voivat ylipäätään tarttua ulkopuolelta itseen, kun ei pystytä kohtaamaan samoja asioita itsessä. Toisessa ei kuitenkaan ole mitään mitä ei olisi jo itsessäkin, piilotettuna.

Arvoa ei voi hankkia tekemällä asioita, sillä todellinen arvo ei riipu mistään. Tekemisellä voi hankkia arvostusta, mutta tuon kaltainen arvostus loppuu kun tekeminen loppuu. Arvo ei yksinkertaisesti ole ostettavissa tai hankittavissa millään keinoin. Sen hehku voi peittyä haitallisten uskomusten alle, mutta se on aina olemassa, itsestäänselvyytenä ihan jokaisella.

Kuoleman edessä jokainen riisutaan raadollisesti ja puhdistavasti. Lähestyvän kuoleman myötä näen isäni askeleiden jäljet ja niiden arvon ja merkityksen ihan uudella tavalla. Haluan kertoa, että isä olet arvokas juuri sinuna, eikä sinun tarvitse tehdä mitään ansaitaksesi tuota arvoa. Sulje se arvon hehku sydämeesi ja anna sen parantaa kaikki viimeisetkin säröt ja haavat, joita elämä on sisimpääsi piirtänyt.