Keskeneräinen harjoittelija
- Krista Kosonen
- 9.4.2023
- 4 min käytetty lukemiseen
Sitä saa mitä tulee
Törmäsin sattumusten kautta Spotifyssä kappaleeseen Sitä saa mitä tulee. Mielestäni sanat kuvastavat hyvin elämääni, erityisesti minulle haasteellisella elämänalueella. Olinhan kovin yrittänyt tilata elämältä tiettyjä asioita, mutta sen sijaan olen saanut paljon muuta. Nämä sanat johdattelivat minut kirjoittamaan oivalluksista, joita olen kokenut jutellessani omalla polullaan kulkevan ystäväni kanssa.

Keskeneräinen työ.
Kun tutustuimme, alkuun tuntui hankalalta ymmärtää sitä, miten hän maailman näkee. Siinä oli jotain tuttua, mutta myös vaikeasti hahmotettavaa, koska yritin ymmärtää häntä omasta kohdastani, ja hänen kohtaan en osannut mennä. Hän käytti sanoja, jotka tuntuivat minusta liian suurilta, mahtipontisilta. Hän puhui toistuvasti siitä, ettei odota toisilta mitään. Ja että elämä on hänelle saamista.
Ystäväni puhui usein kiitollisuudesta ja tuntui arvostavan elämäänsä ja itseään tavalla, joka oli vielä matkan päässä siitä miten itse sisälläni koin. Asioihin, jotka näin vastoinkäymisinä, hän suhtautui asioina. Toki kuulin ja huomasin turhautumista hänenkin äänessään välillä, kun hän kuvaili elämässään tapahtuvia asioita, mutta hetken päästä hän tuntui taas olevan turhautumisesta vapaa.
Kun keskustelimme, hän ei liikahtanutkaan omasta kohdastaan ”minun vuokseni”, ja minulla ei ollut käsitystä siitä kohdasta, missä hän oli. Hän kyllä selitti itseään monisanaisesti, jonka avulla yritin mennä häntä kohti. En kuitenkaan osannut, koska en ymmärtänyt missä hän oli. Oliko hän edellä, yläpuolella, jäljessä, missä? Tuossa vaiheessa yritin vielä ymmärtää häntä siten miten ymmärsin itseäni. Vertaamalla itseeni, vertaamalla muihin.
Hän kertoi, että hän antaa parastaan olemalla esimerkki itsestään, ja että hän ei vaivaa päätään sillä, mitä muut siitä ajattelevat. Kun kerroin itselleni hankalista tilanteista, hän kertoi itse tekevänsä vastaavassa tilanteessa niin, että hän kysyy itseltään yhden kysymyksen: Voinko vaikuttaa asiaan? Jos en voi, hyväksyn sen. Jos voin, teen sille jotain. Tämä oli yksinkertainen neuvo, ja viisas, mutta jäin miettimään, että mistä tiedän, milloin voin vaikuttaa asioihin ja milloin en? Mieleeni muistui tyyneysrukous, jonka eri ihmiset ympärilläni ovat eri tavoin minulle kertoneet:
God, grant me the serenity to accept the things I cannot change, courage to change the things I can, and wisdom to know the difference.
Olen erilainen kuin hän - vai olenko?
Meni kuukausi jos toinenkin, emmekä olleet yhteydessä. Välillä olin itse passiivinen, koska hänen mielipiteensä ja ajatuksensa tuntuivat minusta radikaaleilta, ja ajattelin itse olevani jotenkin lempeämpi ja epäitsekkäämpi. Hän tuntui elävän niin voimakkaasti sitä, mitä hän itse haluaa, että mietin, mitä siitä seuraa. Sattuuko toisiin? Miten hän huomioi toiset?
Yhteytemme kuitenkin aina palasi, ja keskustelu keskustelulta opin näkemään häntä paremmin. Se, mikä aiemmin näyttäytyi minulle ylpeytenä, näyttäytyykin nyt elämänkokemuksena. Ymmärsin myös, että epäillessäni hänen empaattisuuttaan, epäilinkin sitä, että elämällä omassa voimassani satutan muita. Ajatus siitä, että olisin lempeämpi kuin hän, osoittautuikin kuvitelmaksi siitä, että minun kuuluu silloinkin kun en halua. Moni asia on muuttanut muotoaan minun käsityksessäni. Luulin olevani erilainen, jossain häntä parempi, jossain huonompi. Ja näin olin kiinni vertailun mahdottomassa maailmassa.
Noin vakaasti omaa polkuaan kulkeva ihminen, ja niin rehellisesti itseään ilmaiseva, muita miellyttämätön ja itseään näkyväksi tekevä ihminen kiinnosti minua yhä enemmän. Olen kyllä tavannut paljon vahvatahtoisia ihmisiä, mutta vahvan tahdon mukana olen huomannut myös draamaa: uhmaa, angstia, kateutta, katkeruutta, uhriutumista, ylpeyttä tai mitä milloinkin. Ja nämä olen huomannut, koska kaikki samat tunteet ovat osa minua. Sen sijaan, ystäväni tuntui kulkevan ilman näitä kahleita.
Negatiivisiin tunteisiin kiinni jäämättömänä hän tuntui radikaalilta ja niin omanarvontuntoiselta, että koin sen välillä itsensä korostamisena ja jotenkin mahdottomana, inhimilliseen ihmistyyteen sopimattomana. En kuitenkaan koskaan kokenut hänen seurassaan, että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että en olisi hyväksytty. Tunnistin kuitenkin, että me puhumme osittain eri kieltä, katsoimme maailmaa eri kulmista. Mutta meillä oli selvästi myös tahto ymmärtää paremmin toisiamme, ja näin yhteytemme vahvistui.
Muutama päivä sitten kerroin hänelle vaikean kokemuksen, jossa minulle kaunis kokemus leimattiin jälkikäteen rumaksi toisen osapuolen puolelta. Viittasin tuohon kokemukseen niin, että tämä toisen suhtautuminen on jättänyt haavan itseeni ja vaikuttanut kykyyni luottaa. Ystäväni kuunteli, ja kertoi minulle, että huomaa sen olleen minulle ollut suuri asia. Perään hän totesi, että hän ei kuitenkaan katso maailmaa ollenkaan noin.
Yritin selittää hänelle, että mitä jos sinulle tapahtuisi sama, se varmasti sattuisi sinuun. Hän sanoi, että ei sillä ole mitään merkitystä, mitä joku jostain hänen kokemuksestaan jälkikäteen sanoo. Se kaunis kokemus olisi hänellä joka tapauksessa, eikä sitä voi häneltä kukaan viedä pois. Hän kuvaili, miten esimerkiksi se, että sinua otetaan kädestä kiinni, ei ole sitä, että sinä tunnet toisen käden, vaan sinä tunnet itsesi toisen käden kautta. Tunteet syntyvät sinun sisälläsi, aivan kuten kuva maailmastasi. Se syntyy sinun aivoissasi, ei se synny sinun ulkopuolellasi. Koko maailma on sinussa. Se kaunis kokemus on sinun, oli se toiselle mitä tahansa silloin tai myöhemmin.
Jatkoin vielä, omaa haavaani suojellen, että minun on vaikea luottaa tuossa asiassa toisiin, ja hän vastasi: Minä luotan 100% siihen, että ihminen voi tehdä mitä vaan. Ystäväni ei kokenut tarvetta luottaa kehenkään – hänelle riitti se, että hän luottaa sydämensä ääneen. Hän sanoi myös, että hän ei näe niitä samoja asioita haavoina mitä minä näen haavoina. Hän näkee ihmiset täydellisinä sellaisina kuin he ovat, keskeneräisyydessään. Koko elämä on oppimista, loppun saakka. Ikuisesti. Harjoittelua. Päivästä päivään. Ei tästä koskaan tule valmista.
Se kaikki kuuluu sinulle
Kuuntelin näitä sanoja kerrankin hetken hiljaa, ja ne resonoivat kanssani. En minäkään lopulta luota mihinkään muuhun, kuin siihen, että jokainen täällä tekee mitä parhaaksi katsoo. Minä mukaan lukien. Enkä minä voi tietää, mitä kukakin kokee parhaaksi. Eikä minustakaan koskaan tule valmista. En edes läheskään aina tiedä mikä itselleni on parhaaksi. Ja tästä kohdasta näin hänet paljon kirkkaammin. Ei hän ollut edellä, jäljessä, ylempänä tai alempana. Hän oli ihan vaan omalla paikallaan.
En tiedä mitä ystäväni on saanut keskusteluistamme, enkä sitä, mitä minua "haavoittanut" ihminen on halunnut tai aikonut tehdessään mitä teki. En tiedä edes sitä, pyrkikö hän haavoittaamaan, vai oliko hänellä jokin ihan toisenlainen motiivi, tai motiivia ollenkaan. Eikä se ole minun asianikaan. En tiedä mihin kukakin täällä on menossa, ja mistä syystä kukakin mitäkin tekee, eikä se ole ”mun bisnes”, kuten ystäväni sanoisi. Ei se kuulu sinulle. Hän kuvaili, miten näkee ihmisten tuhlaavan aikaa pohtiessaan toistensa asioita. Jos käytät energiaasi siihen, että mietit mitä joku toinen tekee, jokainen hetki on pois läsnäolostasi omassa elämässäsi.
Kuinka vapauttavaa tämä onkaan! Minä en voi tietää, enkä koskaan tule tietämään, mitä kenenkin elämänpolulle kuuluu tulla, mikä kenellekin on parasta. Eikä se ole millään muotoa tehtäväni. Omassa elämässäni on ihan riittävästi tekemistä, ja sitä aidompi ja avoimempi ja rohkeampi olen, mitä vakaammin kävelen omaa polkuani. Kiirehtimättä. Sillä omalla polulla kaikki eteen tuleva kuuluu itselle.


