Vapauden hinta

Mitä ajattelet, saako vapauden sillä, ettei sitoudu mihinkään? Vai olisiko se todellisuuden kieltämistä? Entä saako vapauden sillä, että sitoutuu ja kantaa vastuunsa kaikesta eteen tulevasta? Vai tuleeko siitä raskas taakka ja kylkiäisinä nilkat verille raastavat kahleet?

Uskallan väittää, että olen löytänyt oman vapauteni. Rohkea väitös, jonka saa ampua alas, mutta ei ole kukaan ampumassa, ei ainakaan juuri nyt ja tässä, täällä Hailuodossa, jossa koira nukkuu tyytyväisenä, merivesitassuineen, hotellihuoneen lakanoilla, ja tiirat kirkuvat aallonmurtajien päällä.

Cookie Hailuodon Marjaniemessä.

Kerron miltä vapauteni näyttää, ja miten siihen pääsin. Kenties vaikein asia tällä pitkällä matkalla oli sisäistää täysin se, että vapaus löytyy vain yhdestä suunnasta, joka ei ole edessä tai takana, ylhäällä tai alhaalla, tai etenkään toisissa ihmisissä, vaan sisälläni. Kun vihdoin nöyrryin ja antauduin hyväksymään sen, että minun on päästettävä irti kaikesta minulle rakkaasta, kaikesta minkä haluan, kaikesta mitä tavoittelen, ja rikottava illuusio siitä, että joku muu tai toinen ihminen voisi tuoda minulle onnen ja rakkauden, alkoi tapahtua muutosta. Tätä työtä en toki pystynyt tekemään yksin, vaan matkallani on ollut monia ihmisiä – ja on edelleen. Ja mitä pidemmälle sipulin kuorimisessa menin, sitä kirkkaampia peilejä kohtasin, joista viimeisin oli hyvin kirkas. Hänen aurassaan kaikki minussa tuli näkyväksi, kaikki äärimmäisen kipeä ja kivulias. Ja oli todella vaikeaa osata kääntää huomio sisäänpäin kivun takia, joten projisointia toiseen tapahtui paljon ennen lopullista nöyrtymistä. Mutta onnistuin siinä, tuetusti toki – tästä suuri kiitos äärimmäisen vahvalle ja omassa voimassaan seisovalle, mallianarkisti Sari Saariolle, joka kulki – ja kulkee edelleen – rinnallani tässä prosessissa. Näiden ihmisten saattelemana ja monien muiden tukemana aloin omistaa kokonaan itseni ja kaikki mitä olen ja kannan mukaan lukien sukupolvien yli siirtyvät asiat – ja aloin tuntea vapautta, ja rakkautta, jota ei rajoita eikä ohjaile mikään mitä ulkopuolellani tapahtuu. Aloin nähdä ja ymmärtää, että minä olen vastuussa vain ja ainoastaan omasta polustani ja siitä mitä minä olen. Muut ovat vastuussa omistaan, ja heidän prosesseihinsa minun ei tule puuttua. Irtaannuttuani läheisistäni pääsin kohtaamaan silmästä silmään oman pimeän puoleni, joka ei pyytele anteeksi eikä koskaan korjaa virheitään, vaan joka tuhoaa, tehtävänsä mukaisesti kaiken sen, mihin päästän sen roihuamaan. Pimeä puoli ei kuitenkaan koskaan tapa tai tuhoa täysin, koska valopuoli on läsnä. Eli pimeän puolen touhuja voisi kutsua sadistiseksi kidutukseksi, jossa ollaan ns. tuskauniversumissa (ks. Juha Klaavun kirja), joka ei koskaan lopu, ja jonka keskellä ei ole armoa, rakkautta tai anteeksiantoa. Kun tämän ns. oman Saatanansa kohtaa, niin kuolemakin tuntuu paremmalta vaihtoehdota, mutta koska on kehittänyt tietoisuutta, ymmärtää, että kuolema ei ole vaihtoehto – se on vain olomuodon muutos ja tauko, jonka jälkeen sama rumba jatkuu. Saatanaa ei voiteta taistelemalla koskaan. Jokainen taistelu antaa sille enemmän voimaa. Näen asian nyt niin, että Saatanaa ei voi voittaa – mutta voi lopettaa sen ruokkimisen siltä osin kun tunnistaa sitä ruokkivansa. Vaikeus tulee siinä, että Saatana on kaikkiruokainen ja pysyy hengissä vuosikausia ruokkimattakin, ja kun heikolla hetkellä manaat sitä esiin, eli esim. turhaudut eteesi tulevista vastoinkäymisistä, niin sieltähän se nousee esiin kuin nuori kauris ja kasvaa voimakkaaksi kuin tulta syöksevä lohikäärme alta muutaman minuutin. Sanonta, jos antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden, on hyvin kuvaava. Miten sitten olla vapaa, kun omista sisuskaluista löytyy suuri Paholainen, joka syö mitä tahansa negatiivista ruoakseen ja syöksee helvetin tuliin heti kun tilaisuus syntyy? Itse en ole löytänyt muuta tietä kuin tietoisuuden kasvattamisen – päivästä päivään, vuodesta vuoteen olen kuorinut pikkuhiljaa tätä ihmiskehon energeettistä sipulia ytimeen ja ydinpelkoihin ja -traumoihin saakka, joiden alta ja keskiöstä löytyy valtavan voimakas elämän virta jolle Pirukaan ei mahda mitään. Mitä tietoisempi olen, sitä vahvempi valo loistaa jokaisessa solussani, ja sitä kautta teen tietoisen valinnan – valitsen toimia rakkaudesta, ja valitsen kuunnella intuitiotani huolimatta siitä mille polulle se minut johdattaa. Omat halut ovat toissijaisia - elämä avautuu mystisyydessään upealla tavalla, kun antaa sen viedä haluamatta, odottamatta, vaatimatta - ja pysyy omalla polullaan, ainakin suurimman aikaa.

Omalla polulla vapauden keskellä, kohti kävellen. Tämä virta, joka nyt ja tässä minussa virtaa – täällä Hailuodon rauhassa - on itse Elämä, joka luo ja luo, keväästä kevääseen, sodasta sotaan, tuhosta tuhoon, aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se luo, kasvattaa ja ravitsee, nauttii ja rakastaa Saatanasta huolimatta ja sen tuhojen aikana, jälkeen ja joka välissä. Tämä virta ohjaa tekojani, sanojani, katseitani, hymyjäni, kaikkea. Pelottomasti, rohkeasti, kohti menevästi. Voima on valtava, ja siinä on määrätietoisuuden lisäksi suunnaton lempeys ja täydellinen vapaaehtoisuus. Ja se virta virtaa, tuli eteeni mitä tahansa. Aivan mitä tahansa. Nämä sanat: Aivan mitä tahansa, voi sanoa toki myös uholla yläpositiosta, joka kutsuu esiin jotain mitä emme kenties haluaisi. Tai nöyränä alapositiosta, joka kutsuu myös esiin jotain mitä emme kenties halua. Ja ne voi sanoa sydäntietoisuudella ja määrätietoisuudella, omasta keskikohdasta hyvässä linjauksessa, rauhallisesti, lempeydellä, suoralla selällä, kädet ja sydän auki, jopa humoristisesti itselleen nauraen. Ja elämään luottaen.